Näin viime yönä taas sellaista painajaisunta, joka herätti minut huutaen ja jäi kalvamaan mieltäni sen verran, että oli vaikea saada enää unta. Onneksi lämmin ja turvallinen syli löytyi läheltä, ja oli helpompi rauhoittua.
Yleensä heräilen sellaisiin uniin, joissa joku entinen luokkatoverini ja kiusaajani yrittää vikitellä puolisoani ja onnistuukin siinä. Unissa jatkuu sama ilkkuminen, nauraminen ja kaiken iloisen ja onnellisen riistäminen, kuin kouluaikoinakin. Joskus myös puolisoni on se, joka menee jonkun toisen luokse, välttelee minua ja jättää minut. Vaikka pelkoni tällaisesta ei todellisuudessa ole edes mainitsemisen arvoinen, nämä unet pahensivat niitä ajatuksia ja loppujen lopuksi heräsin itkien ihan vain sen takia, että en enää jaksanut joka yö nähdä sellaisia unia. En ymmärtänyt mistä ne kumpusivat ja miksi.
Viime yön painajaisessa oli kuitenkin jotain erilaista, jotain niin hyytävää, että minun on ollut pakkokin ajatella suhdettani menneisyyteen. Yhdeksän vuoden aikaiseen koulukiusaamiseen ja muutenkin henkisesti sosiaalisissa piireissä hyljeksittynä olemiseen. Mielestäni olen selvinnyt hyvin ja vahvana niistä kokemuksista, mutta aikuistumisen myötä olen alkanut huomata sittenkin jotain piileviä jälkiä itsessäni.
Unessa olimme isolla porukalla jollain mökillä ja päästin koiriani (2) vapaaksi läheisessä metsässä. Yhtäkkiä siinä oli ympärillä paljon vieraita ihmisiä ja koiria ja ajattelin, että parempi ottaa koirat remmiin, ettei tule tappeluita. En löytänyt narttukoiraani mistään. Joku sanoi nähneensä sen kulkeneen polkia pitkin kaueammas. Jonkun toisen naisen koira oli myös hukassa.
Lähdimme yhdessä melkein juoksemaan polkua pitkin, kun näin edempänä miehen, joka oli sitonut molempien koirien häntään köyden ja kiskoi niitä poispäin meistä. Narttukoirani vain katsoi minuun surullisena, mutta ei vastustellut. Ei edes liikkunut mitenkään, raahautui vaan taaksepäin. Toinen koira oli harmaa, mutta en erottanut sitä kunnolla, aivan kuten en sen omistajaakaan. Lähdimme molemmat naisen kanssa juoksemaan kohti tätä miestä, joka hidasta, raahaavaa tahtia kävellenkin oli koko ajan meidän edellämme.
Pian nainen luovutti ja kääntyi takaisin vaikka yritin huutaa. Aloin ahdistua. En saanut koiria kiinni, en ylettänyt niihin ja oma koirani vain tuijotti surullisena. Yhtäkkiä erotin miehen kasvot ja tunnistin kauhuissani hänet entiseksi pahimmaksi koulukiusaajakseni - sen joka aloitti kaiken. Yritin entistä pahemmin saada koirani pois hänen kynsistään, mutta turhaan, välimatka ei lyhentynyt vaikka mies vain käveli ja minä juoksin minkä jaksoin. Lopulta heräsin huutaen ja aloin heti kutsua molempia koiria sänkyyn.
Ymmärrän uneni aiheen, sillä viime aikoina on ollut paljon puhetta ihmisistä, jotka ottavat irtokoiria kiinni ja tappavat niitä julmilla tavoilla. En voi millään käsittää tällaista kauheutta ja välillä koirien ulkoiluttaminen on kamalaa, kun pelkään niiden koko ajan karkaavan. Epäilen näiden tekojen takana olevan jonkun oikeasti mielenvikaisen ihmisen tai lapsien. Lapsien siksi, että omassa lapsuudessanikin pihojen pojat olivat vailla ymmärrystä ja tykkäsivät kiusata irrallaan olevia eläimiä. Varsinkin nykyaikana lapset ovat todennäköisempi vaihtoehto eläinrääkkäykseen, kun ohjelmista on kadonneet kaikki opetukset, lapsilla on vähemmän omaa vastuuta ja väkivaltaa pursuilee kaikkialta. Olen pahoillani jos mielipiteeni loukkaa jotakuta. Tarkoitukseni ei ole tietenkään yleistää, vaan puhua oman rajoittuneen kokemukseni myötä.
Mitä kuitenkaan en ymmärrä unessani, on juuri kiusaajani ilmeneminen siinä. Johtuuko se tästä blogista, siitä, että olen taas alkanut miettiä niitä asioita? Alkavatko ne nyt palata mieleeni ja kummitella pahemmin? Onko virhe kaivella kaikkia niitä muistoja esiin? Parantaako se vai vain pahentaa asioita? Päästää valloilleen tukahdutetun vihani ja katkeruuteni? Aika näyttää.
Safi
sunnuntai, 11. maaliskuu 2007
Viime yön painajainen.
sunnuntai, 11. maaliskuu 2007
Blogit.
En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut blogia. Enkä ole oikeastaan sellaisia paljoa lueskellutkaan. Livejournalissa minulla on tili, mutta jotenkin en ole oikein päässyt siihen kunnolla kiinni. Kirjoittelen sinne kyllä satunnaisesti - lue pinnallisesti - elämästäni, listallani on muutama tuttava ja muutama täysin tuntematon ihminen, joka jostain syystä on halunnut lisätä minut listalleen.
Täytyy siis sanoa, että tämä blogien maailma on viime päivinä avautunut eteeni suurena ja houkuttelevana, kun olen käyttänyt lähes kaiken vapaa-aikani muiden blogien lueskeluun. Pakostakin minussa herää pieni kyynisyys, kun luen niitä tavanomaisia neulomisblogeja karumpia tekstejä. Alan heti epäillä kirjoittajan autenttisuutta ja tapahtumien todenperäisyyttä. Opiskelija päätyy huoraamaan, mies jättää vaimon ja tekee tämän elämästä helvettiä, kotiäiti etsii romantiikkaa avioliittonsa ulkopuolelta.
Tietenkin tuollaista tapahtuu, enkä tosissani epäile, että kaikki blogit olisivat valetta ja fantasiaa. Mutta internet todellakin on kummallinen paikka ja anonymiteetti antaa suojan kaikenlaiseen puuhailuun. Mikä minussa on se piirre, joka saa minut epäilemään ensimmäisenä kirjoittajan aitoutta kuin tuntemaan mielipahaa tai sympatiaa hänen puolestaan? Olenko pyörinyt netissä liian kauan, nähnyt liikaa?
Se tekee minut oikeastaan todella surulliseksi. Koska minä teen itsekin sitä - kirjoitan aroista asioista terapian korvikkeena. Kuka julma ja pahantahtoinen olisikaan se ihminen, joka julkeaisi tulla väittämään minun kirjoituksiani, minun elämääni, pahoja muistojani ja parantuvia haavojani valheeksi? Se olisi aivan kamalaa.
Olen nyt ajatellut tätä asiaa muutaman päivän ja se mietityttää minua yhä siinä määrin, että ajatukseni eivät ole mitenkään selkeitä tai valmiita tämän asian suhteen. Tökin tällä nyt vain kepillä jäätä, mutta tulen varmaan vielä jossain vaiheessa palaamaan asiaan.
Safi
Täytyy siis sanoa, että tämä blogien maailma on viime päivinä avautunut eteeni suurena ja houkuttelevana, kun olen käyttänyt lähes kaiken vapaa-aikani muiden blogien lueskeluun. Pakostakin minussa herää pieni kyynisyys, kun luen niitä tavanomaisia neulomisblogeja karumpia tekstejä. Alan heti epäillä kirjoittajan autenttisuutta ja tapahtumien todenperäisyyttä. Opiskelija päätyy huoraamaan, mies jättää vaimon ja tekee tämän elämästä helvettiä, kotiäiti etsii romantiikkaa avioliittonsa ulkopuolelta.
Tietenkin tuollaista tapahtuu, enkä tosissani epäile, että kaikki blogit olisivat valetta ja fantasiaa. Mutta internet todellakin on kummallinen paikka ja anonymiteetti antaa suojan kaikenlaiseen puuhailuun. Mikä minussa on se piirre, joka saa minut epäilemään ensimmäisenä kirjoittajan aitoutta kuin tuntemaan mielipahaa tai sympatiaa hänen puolestaan? Olenko pyörinyt netissä liian kauan, nähnyt liikaa?
Se tekee minut oikeastaan todella surulliseksi. Koska minä teen itsekin sitä - kirjoitan aroista asioista terapian korvikkeena. Kuka julma ja pahantahtoinen olisikaan se ihminen, joka julkeaisi tulla väittämään minun kirjoituksiani, minun elämääni, pahoja muistojani ja parantuvia haavojani valheeksi? Se olisi aivan kamalaa.
Olen nyt ajatellut tätä asiaa muutaman päivän ja se mietityttää minua yhä siinä määrin, että ajatukseni eivät ole mitenkään selkeitä tai valmiita tämän asian suhteen. Tökin tällä nyt vain kepillä jäätä, mutta tulen varmaan vielä jossain vaiheessa palaamaan asiaan.
Safi
lauantai, 10. maaliskuu 2007
Kuolemanpelko.
Ajattelin, etten kirjoittaisi kuin kerran päivässä, mutta nämä ajatukset ovat pyörineet mielessäni jo niin kauan, että on aika kirjoittaakin niistä jotain.
Minä en pelkää omaa kuolemaani yhtään. Yksinkertaistettuna. En tiedä miten yleistä tämä on, onko se outoa minussa vai mitä - tällaisesta aiheesta kun ei kovin usein tule muiden kanssa puhuttua. Kun taas kaivellaan pintaa syvemmältä, iskee vastaan montakin pelkoa. Vanheneminen. Se, että muutun kyvyttömäksi ja muista riippuvaiseksi, menetän fyysisen hallinnan itsestäni, kehoni muuttuu ja pian olen täysin vieras itselleni. Fyysisesti ja henkisesti. Onko se mikään ihmekään, että vanhukset yllättävän usein tappavat itsensä? Sellaisenkin ajatteleminen rikkoo lapsuudenaikaisen unelman siitä, että kaikki mummit ja vaarit on onnellisia. Huolettomina viettävät elämänsä viimeisiä rauhallisia vuosia perheen ja lämmön keskellä. Suloisenkatkeraa naiiviutta.
Toinen mitä pelkään, ehkei niin enää kuolemaan liittyen, on kipu. Se, että sattuu. En tiedä mistä se kumpuaa, mutta pelkoni fyysistä kipua kohtaan on melkein jo fobian tasoa. Joskus jossain viattomissa leikkeissäkin, jos joku on aikeissa nipistää minua, menen paniikkiin. En salli silloin kenenkään koskea itseeni, millään tapaa. En ole varma onko minulla muitakin fobioita kipuun liittyen - hammaslääkärikammo, neulakammo jne - vai kumpuaako ne vain siitä pelosta, että tulee sattumaan. Voin helposti työntää neulan ihoni alle, mutta jos joku muu ottaa neulan käteensä lähelläni, menen paniikkiin. Pelkäänkö neuloja vai sitä, että joku satuttaa minua?
Portaita noustessa pelkään kompastuvani ja lyöväni hampaani portaiden reunaan, tästä syystä melkein aina peitän suuni kädelläni. Kun kukaan ei näe.
Mutta itse pelko kuolemasta ja siitä, että lakkaisin olemasta ei huolestuta minua. En tiedä uskonko elämän jälkeen olevan yhtään mitään, mutta aina kun kuvittelen kuoleman, näen vain mustaa. Vähän niin kuin sammuttaisi valot. Sen monimutkaisempi minun ajatukseni kuolemasta ei ole.
Safi
Minä en pelkää omaa kuolemaani yhtään. Yksinkertaistettuna. En tiedä miten yleistä tämä on, onko se outoa minussa vai mitä - tällaisesta aiheesta kun ei kovin usein tule muiden kanssa puhuttua. Kun taas kaivellaan pintaa syvemmältä, iskee vastaan montakin pelkoa. Vanheneminen. Se, että muutun kyvyttömäksi ja muista riippuvaiseksi, menetän fyysisen hallinnan itsestäni, kehoni muuttuu ja pian olen täysin vieras itselleni. Fyysisesti ja henkisesti. Onko se mikään ihmekään, että vanhukset yllättävän usein tappavat itsensä? Sellaisenkin ajatteleminen rikkoo lapsuudenaikaisen unelman siitä, että kaikki mummit ja vaarit on onnellisia. Huolettomina viettävät elämänsä viimeisiä rauhallisia vuosia perheen ja lämmön keskellä. Suloisenkatkeraa naiiviutta.
Toinen mitä pelkään, ehkei niin enää kuolemaan liittyen, on kipu. Se, että sattuu. En tiedä mistä se kumpuaa, mutta pelkoni fyysistä kipua kohtaan on melkein jo fobian tasoa. Joskus jossain viattomissa leikkeissäkin, jos joku on aikeissa nipistää minua, menen paniikkiin. En salli silloin kenenkään koskea itseeni, millään tapaa. En ole varma onko minulla muitakin fobioita kipuun liittyen - hammaslääkärikammo, neulakammo jne - vai kumpuaako ne vain siitä pelosta, että tulee sattumaan. Voin helposti työntää neulan ihoni alle, mutta jos joku muu ottaa neulan käteensä lähelläni, menen paniikkiin. Pelkäänkö neuloja vai sitä, että joku satuttaa minua?
Portaita noustessa pelkään kompastuvani ja lyöväni hampaani portaiden reunaan, tästä syystä melkein aina peitän suuni kädelläni. Kun kukaan ei näe.
Mutta itse pelko kuolemasta ja siitä, että lakkaisin olemasta ei huolestuta minua. En tiedä uskonko elämän jälkeen olevan yhtään mitään, mutta aina kun kuvittelen kuoleman, näen vain mustaa. Vähän niin kuin sammuttaisi valot. Sen monimutkaisempi minun ajatukseni kuolemasta ei ole.
Safi
perjantai, 9. maaliskuu 2007
Alun kangertelua.
Aloittaminen tuntuu vaikealta. Ajatus tästä päiväkirjasta on pyörinyt mielessäni jo muutaman päivän, ennen kuin edes aloitinkaan. Jo nyt mieleeni tulee asioita, joista kirjoittaminen tuntuu tärkeältä ja joudun hillitsemään itseäni. En halua kiirehtiä kirjoittamisen suhteen, en kirjoittaa liian vähää, enkä päätyä toisaalta myöskään höpisemään liikoja.
En yritä tällä luoda mitään tekotaiteellista tai ylihienoa tekstiä, vaan pitää kokonaisuuden mahdollisimman selkeänä. Tiedän itsestäni sen, että kirjoittaessani tunteella sitä tahtia kun ajatuksia syntyy mielessäni, päädyn ainoastaan rönsyilemään ja toistamaan itseäni. Sellainen ei avaa kovin hyvin henkisiä solmuja, eihän?
Tosiaankin, on niin paljon asioita, joista haluan kirjoittaa. Tämä anonymiteetin luoma vapaus tuntuu melkein humalluttavalta uppoutuessani ajattelemaan sen luomia mahdollisuuksia. Voin tavallaan puhdistautua kaikesta minua ahdistavasta ja vainoavasta. Moni varmaan ajattelee, että mitä se tänne sepostaa, menisi psykiatrille. Ikävä kyllä olen aivan liian rajoittunut, jotta siitä tulisi mitään. Kokeiltu on.
Tämä taas... Voin purkaa kaiken, ilman, että se oikeastaan olen minä. Voin edes hieman nuoleskella vanhoja haavojani ilman, että repisin ne täysin auki. Ei, ei minun menneisyydessäni ole mitään niin kamalaa, mutta minulle tarpeeksi sulatettavaa ja käsiteltävää. Siitä kuitenkin myöhemmin.
Safi
En yritä tällä luoda mitään tekotaiteellista tai ylihienoa tekstiä, vaan pitää kokonaisuuden mahdollisimman selkeänä. Tiedän itsestäni sen, että kirjoittaessani tunteella sitä tahtia kun ajatuksia syntyy mielessäni, päädyn ainoastaan rönsyilemään ja toistamaan itseäni. Sellainen ei avaa kovin hyvin henkisiä solmuja, eihän?
Tosiaankin, on niin paljon asioita, joista haluan kirjoittaa. Tämä anonymiteetin luoma vapaus tuntuu melkein humalluttavalta uppoutuessani ajattelemaan sen luomia mahdollisuuksia. Voin tavallaan puhdistautua kaikesta minua ahdistavasta ja vainoavasta. Moni varmaan ajattelee, että mitä se tänne sepostaa, menisi psykiatrille. Ikävä kyllä olen aivan liian rajoittunut, jotta siitä tulisi mitään. Kokeiltu on.
Tämä taas... Voin purkaa kaiken, ilman, että se oikeastaan olen minä. Voin edes hieman nuoleskella vanhoja haavojani ilman, että repisin ne täysin auki. Ei, ei minun menneisyydessäni ole mitään niin kamalaa, mutta minulle tarpeeksi sulatettavaa ja käsiteltävää. Siitä kuitenkin myöhemmin.
Safi
perjantai, 9. maaliskuu 2007
Ensimmäinen kirjoitus.
Päätin aloittaa täysin anonyymin päiväkirjan kirjoittamisen. Syitä tähän löytyy monia. Ensinnäkin haluan etsiä - ja toivottavasti myös löytää - itseäni kirjoittajana ja persoonana. Molemmat osiot ovat vähän hukassa.
Toinen syy on anonymiteetin luoma "turva". Olen hauras ja pinnallinen ihminen, jolle muiden mielipiteillä on suuri merkitys. En silti luo ympärilleni valheellista, täydellistä imagoa - kuten äitini tekee - mutta en myöskään halua suoltaa kaikkea elämäni saastaa lähipiiriini. Silti huomaan jonkinlaisen tarpeen saada purettua asioita elämästäni jollain konkreettisella tavalla - olkoot se nyt vaikka tämä.
Tiedän, että internet on hauska paikka ja kaiken mitä kirjoitat, joku tulee huomaamaan ja luultavasti myös reagoimaan siihen. Minua ei kuitenkaan haittaa, vaikka täällä ihmiset alkaisivat kuinka ruotia menneisyyttäni tai tekemiäni virheitä ja vääryyksiä. Emmehän me tunne toisiamme.
Jos joku tätä lukee, tunnen tarvetta varottaa heti alkuunsa: minä en ole mielenkiintoinen ihminen. Mitä enemmän tänne kirjoitan, sitä ennalta-arvattavammaksi ja tylsemmäksi luultavasti muutun lukijan silmissä. En kuitenkaan tee tätä kenenkään muun vuoksi, vain itseni. Te voitte katsoa sivusta jos haluatte - ehkä jopa jakaa joitain ajatuksiannekin?
Safi
Toinen syy on anonymiteetin luoma "turva". Olen hauras ja pinnallinen ihminen, jolle muiden mielipiteillä on suuri merkitys. En silti luo ympärilleni valheellista, täydellistä imagoa - kuten äitini tekee - mutta en myöskään halua suoltaa kaikkea elämäni saastaa lähipiiriini. Silti huomaan jonkinlaisen tarpeen saada purettua asioita elämästäni jollain konkreettisella tavalla - olkoot se nyt vaikka tämä.
Tiedän, että internet on hauska paikka ja kaiken mitä kirjoitat, joku tulee huomaamaan ja luultavasti myös reagoimaan siihen. Minua ei kuitenkaan haittaa, vaikka täällä ihmiset alkaisivat kuinka ruotia menneisyyttäni tai tekemiäni virheitä ja vääryyksiä. Emmehän me tunne toisiamme.
Jos joku tätä lukee, tunnen tarvetta varottaa heti alkuunsa: minä en ole mielenkiintoinen ihminen. Mitä enemmän tänne kirjoitan, sitä ennalta-arvattavammaksi ja tylsemmäksi luultavasti muutun lukijan silmissä. En kuitenkaan tee tätä kenenkään muun vuoksi, vain itseni. Te voitte katsoa sivusta jos haluatte - ehkä jopa jakaa joitain ajatuksiannekin?
Safi
