Ajattelin, etten kirjoittaisi kuin kerran päivässä, mutta nämä ajatukset ovat pyörineet mielessäni jo niin kauan, että on aika kirjoittaakin niistä jotain.

Minä en pelkää omaa kuolemaani yhtään. Yksinkertaistettuna. En tiedä miten yleistä tämä on, onko se outoa minussa vai mitä - tällaisesta aiheesta kun ei kovin usein tule muiden kanssa puhuttua. Kun taas kaivellaan pintaa syvemmältä, iskee vastaan montakin pelkoa. Vanheneminen. Se, että muutun kyvyttömäksi ja muista riippuvaiseksi, menetän fyysisen hallinnan itsestäni, kehoni muuttuu ja pian olen täysin vieras itselleni. Fyysisesti ja henkisesti. Onko se mikään ihmekään, että vanhukset yllättävän usein tappavat itsensä? Sellaisenkin ajatteleminen rikkoo lapsuudenaikaisen unelman siitä, että kaikki mummit ja vaarit on onnellisia. Huolettomina viettävät elämänsä viimeisiä rauhallisia vuosia perheen ja lämmön keskellä. Suloisenkatkeraa naiiviutta.

Toinen mitä pelkään, ehkei niin enää kuolemaan liittyen, on kipu. Se, että sattuu. En tiedä mistä se kumpuaa, mutta pelkoni fyysistä kipua kohtaan on melkein jo fobian tasoa. Joskus jossain viattomissa leikkeissäkin, jos joku on aikeissa nipistää minua, menen paniikkiin. En salli silloin kenenkään koskea itseeni, millään tapaa. En ole varma onko minulla muitakin fobioita kipuun liittyen - hammaslääkärikammo, neulakammo jne - vai kumpuaako ne vain siitä pelosta, että tulee sattumaan. Voin helposti työntää neulan ihoni alle, mutta jos joku muu ottaa neulan käteensä lähelläni, menen paniikkiin. Pelkäänkö neuloja vai sitä, että joku satuttaa minua?

Portaita noustessa pelkään kompastuvani ja lyöväni hampaani portaiden reunaan, tästä syystä melkein aina peitän suuni kädelläni. Kun kukaan ei näe.

Mutta itse pelko kuolemasta ja siitä, että lakkaisin olemasta ei huolestuta minua. En tiedä uskonko elämän jälkeen olevan yhtään mitään, mutta aina kun kuvittelen kuoleman, näen vain mustaa. Vähän niin kuin sammuttaisi valot. Sen monimutkaisempi minun ajatukseni kuolemasta ei ole.

Safi