Aloittaminen tuntuu vaikealta. Ajatus tästä päiväkirjasta on pyörinyt mielessäni jo muutaman päivän, ennen kuin edes aloitinkaan. Jo nyt mieleeni tulee asioita, joista kirjoittaminen tuntuu tärkeältä ja joudun hillitsemään itseäni. En halua kiirehtiä kirjoittamisen suhteen, en kirjoittaa liian vähää, enkä päätyä toisaalta myöskään höpisemään liikoja.

En yritä tällä luoda mitään tekotaiteellista tai ylihienoa tekstiä, vaan pitää kokonaisuuden mahdollisimman selkeänä. Tiedän itsestäni sen, että kirjoittaessani tunteella sitä tahtia kun ajatuksia syntyy mielessäni, päädyn ainoastaan rönsyilemään ja toistamaan itseäni. Sellainen ei avaa kovin hyvin henkisiä solmuja, eihän?

Tosiaankin, on niin paljon asioita, joista haluan kirjoittaa. Tämä anonymiteetin luoma vapaus tuntuu melkein humalluttavalta uppoutuessani ajattelemaan sen luomia mahdollisuuksia. Voin tavallaan puhdistautua kaikesta minua ahdistavasta ja vainoavasta. Moni varmaan ajattelee, että mitä se tänne sepostaa, menisi psykiatrille. Ikävä kyllä olen aivan liian rajoittunut, jotta siitä tulisi mitään. Kokeiltu on.

Tämä taas... Voin purkaa kaiken, ilman, että se oikeastaan olen minä. Voin edes hieman nuoleskella vanhoja haavojani ilman, että repisin ne täysin auki. Ei, ei minun menneisyydessäni ole mitään niin kamalaa, mutta minulle tarpeeksi sulatettavaa ja käsiteltävää. Siitä kuitenkin myöhemmin.

Safi