Näin viime yönä taas sellaista painajaisunta, joka herätti minut huutaen ja jäi kalvamaan mieltäni sen verran, että oli vaikea saada enää unta. Onneksi lämmin ja turvallinen syli löytyi läheltä, ja oli helpompi rauhoittua.

Yleensä heräilen sellaisiin uniin, joissa joku entinen luokkatoverini ja kiusaajani yrittää vikitellä puolisoani ja onnistuukin siinä. Unissa jatkuu sama ilkkuminen, nauraminen ja kaiken iloisen ja onnellisen riistäminen, kuin kouluaikoinakin. Joskus myös puolisoni on se, joka menee jonkun toisen luokse, välttelee minua ja jättää minut. Vaikka pelkoni tällaisesta ei todellisuudessa ole edes mainitsemisen arvoinen, nämä unet pahensivat niitä ajatuksia ja loppujen lopuksi heräsin itkien ihan vain sen takia, että en enää jaksanut joka yö nähdä sellaisia unia. En ymmärtänyt mistä ne kumpusivat ja miksi.

Viime yön painajaisessa oli kuitenkin jotain erilaista, jotain niin hyytävää, että minun on ollut pakkokin ajatella suhdettani menneisyyteen. Yhdeksän vuoden aikaiseen koulukiusaamiseen ja muutenkin henkisesti sosiaalisissa piireissä hyljeksittynä olemiseen. Mielestäni olen selvinnyt hyvin ja vahvana niistä kokemuksista, mutta aikuistumisen myötä olen alkanut huomata sittenkin jotain piileviä jälkiä itsessäni.

Unessa olimme isolla porukalla jollain mökillä ja päästin koiriani (2) vapaaksi läheisessä metsässä. Yhtäkkiä siinä oli ympärillä paljon vieraita ihmisiä ja koiria ja ajattelin, että parempi ottaa koirat remmiin, ettei tule tappeluita. En löytänyt narttukoiraani mistään. Joku sanoi nähneensä sen kulkeneen polkia pitkin kaueammas. Jonkun toisen naisen koira oli myös hukassa.
Lähdimme yhdessä melkein juoksemaan polkua pitkin, kun näin edempänä miehen, joka oli sitonut molempien koirien häntään köyden ja kiskoi niitä poispäin meistä. Narttukoirani vain katsoi minuun surullisena, mutta ei vastustellut. Ei edes liikkunut mitenkään, raahautui vaan taaksepäin. Toinen koira oli harmaa, mutta en erottanut sitä kunnolla, aivan kuten en sen omistajaakaan. Lähdimme molemmat naisen kanssa juoksemaan kohti tätä miestä, joka hidasta, raahaavaa tahtia kävellenkin oli koko ajan meidän edellämme.
Pian nainen luovutti ja kääntyi takaisin vaikka yritin huutaa. Aloin ahdistua. En saanut koiria kiinni, en ylettänyt niihin ja oma koirani vain tuijotti surullisena. Yhtäkkiä erotin miehen kasvot ja tunnistin kauhuissani hänet entiseksi pahimmaksi koulukiusaajakseni - sen joka aloitti kaiken. Yritin entistä pahemmin saada koirani pois hänen kynsistään, mutta turhaan, välimatka ei lyhentynyt vaikka mies vain käveli ja minä juoksin minkä jaksoin. Lopulta heräsin huutaen ja aloin heti kutsua molempia koiria sänkyyn.

Ymmärrän uneni aiheen, sillä viime aikoina on ollut paljon puhetta ihmisistä, jotka ottavat irtokoiria kiinni ja tappavat niitä julmilla tavoilla. En voi millään käsittää tällaista kauheutta ja välillä koirien ulkoiluttaminen on kamalaa, kun pelkään niiden koko ajan karkaavan. Epäilen näiden tekojen takana olevan jonkun oikeasti mielenvikaisen ihmisen tai lapsien. Lapsien siksi, että omassa lapsuudessanikin pihojen pojat olivat vailla ymmärrystä ja tykkäsivät kiusata irrallaan olevia eläimiä. Varsinkin nykyaikana lapset ovat todennäköisempi vaihtoehto eläinrääkkäykseen, kun ohjelmista on kadonneet kaikki opetukset, lapsilla on vähemmän omaa vastuuta ja väkivaltaa pursuilee kaikkialta. Olen pahoillani jos mielipiteeni loukkaa jotakuta. Tarkoitukseni ei ole tietenkään yleistää, vaan puhua oman rajoittuneen kokemukseni myötä.

Mitä kuitenkaan en ymmärrä unessani, on juuri kiusaajani ilmeneminen siinä. Johtuuko se tästä blogista, siitä, että olen taas alkanut miettiä niitä asioita? Alkavatko ne nyt palata mieleeni ja kummitella pahemmin? Onko virhe kaivella kaikkia niitä muistoja esiin? Parantaako se vai vain pahentaa asioita? Päästää valloilleen tukahdutetun vihani ja katkeruuteni? Aika näyttää.

Safi